Murkinamies mottitalkoissa

Minna Lindgren kirjoittaa hyvin Helsingin sanomissa suomiessaan lääkäreiden lausuntojen kirjoittamisvelvoitetta muun lääkärintyön kustannuksella.

Koko työurani ajan lääkärin, erityisesti kunnallisen avohoitopsykiatrin lausuntosavotassa mottitalkoita tehneenä voin kaiken yllä olevan todistaa oikeaksi ja perustelluksi raportiksi lääkäreiden nykyisistä työoloista.

Vaikka Kelaa paljon moitiskellaan, selviää se hommistaan ihan hyvin. Koko virkaurani ajan olen tehnyt hyvin tiivistä yhteistyötä Kelan paikallisten toimijoiden kanssa ja sieltä on jäänyt hyviä muistoja.

Säälitti vain se loputtomasti uusiutuvien sääntöjen viidakko, mikä riivasi niin Kelan kuin työvoimatoimistonkin väkeä vai mikä Työ- ja elinkeinokeskus se nyt jonkun ministerin oikusta taas lieneekään. Aina Leppäsen Urposta lähtien säännöt muuttuvat jatkuvasti ja virkailijoiden pitää opiskella pykäliä vapaa-ajallaan.

Samoin kuin lääkäreiden.

Todellisuudessa useimmat tosisairaat saavat etuuksia vähemmän kuin mihin he lain mukaan olisivat oikeutettuja.

Esimerkkeinä ovat vaikkapa vaikeavammaisten skitsofreenikkojen toimintaterapia tai neuropsykologinen kuntoutus ja toisaalta psykoterapia lääkinnällisenä kuntoutuksena työikäisille. Hoitava taho -lue me lääkärit -ei näistä etuuksista tiedä tai välitä tai kapeikko on siinä, ettei palveluntuottajia ole riittävästi.

Psykoterapian osalta on ongelmallista -kuten on todettu monessa yhteydessä- että psykoterapeuttitarjonta on hyvin läikittäistä, satunnaista ja epätasaisesti jakautunutta. Julkisen sektorin lääkäripula kaikkineen johtuu hyvin pitkälle siitä, että tavanomaisen lääkärintyön sijasta lääkärikunta on alistunut sille sälytettyyn toimistotyöntekijän osaan. 

Ei niin, että en arvostaisi toimistotyötä. Hyvä sihteeri on painonsa arvoinen kultaa. Valitettavasti terveydenhuollon organisaatiot ovat alkaneet säästää juuri tästä päästä. Pienipalkkaisten ja fiksujen konekirjoittajien töiden kasaaminen kalliisti koulutetuille, mutta töppösormineen kömpelöille  lääkäreille on älyttömyyden huippu.

Lisäongelma etuuksien saamisessa on, etteivät ihmiset muutenkaan osaa ajatella rationaalisesti. Ilman pienintäkään epäilyä pannaan nimi avoimeen valtakirjaan, jolla vakuutusyhtiö, pankki tai viranomaistaho voi vakoilla, nuuskia ja väärinkäyttää ihmisen intiimejä asioita.

Henkilötunnus, biotunnisteet, DNA-rekisterit, kelarekisterit, henkilökortit, valvontakamerat, elektroninen kulunvalvonta, poliisin salakuunteluoikeus, matkapuhelimen tunnistepaikannus ja muut alun perin hyvään tarkoitukseen ajetut yksityisyyden murtamistekniikat ovat ajaneet ihmisen tilanteeseen, jossa kaikki, joka ainoa liike rekisteröityy johonkin tiedostoon.

Useimmat ihmiset ajattelevat "ei se minua koske, ei minulla ole mitään salattavaa..."
Tässä tulee esiin ajattelun epärationaalisuus: Jos kerran olen kunnon ihminen, miksi minua kohdellaan kuin rikollista?

Entä jos joku haluasi kieltäytyä siitä? Jääkö muita mahdollisuuksia kuin murkinamiehellä, joka rakensi majan metsään ja asusteli muiden kesämökeillä?

Arkiston valitut jutut - TIEDOTUS

Vuodatus.netin ongelmat näyttävät jatkuvan. Niinpä OK on ryhtynyt pelastamaan vanhoja ja vielä lukukelpoisia tekstejä sivustoon

KUUMA KESÄ

Sen linkki on myös tuossa vasemmalla ylhäällä, kohdassa Arkistoon.

Eläkeläisten metsästäjä

Photo: Charles C. Ebbets 1932

Herra K on kertonut työtovereilleen aikovansa jäädä eläkkeelle. Toverit ottavat tällaisen puheen vastaan vaisusti ja väsyneesti hymyillen ajatellen tuon nyt olevan sitä ainaista uhoa ja aistivoimaista vemmellystä, josta herra K. on niin tunnettu. Lupailee vain, ei toteuta -on kahvihuonekunnan yksimielinen tuomio. Monetko kerrat se aikonut sairaslomaakin ottaa, vaan eipä malta pysyä pois, vaikka olisi eväät tippapullon nokassa. Raskaasti huohotellen se kämpii työmaalle ennen kukonlaulua paljon ennen muita ja kun joku elokuvista tulija iltamyöhällä sattuu kävelemään viraston ohi, valo palaa herra K:n työhuoneen ikkunassa ja hänen muodoton, ryhditön hahmonsa on kumartuneena tärkeiden papereiden tutkimiseen ja raporttien laadintaan. Korvaamaton mies kerta kaikkiaan!

Kuten jokainen työtä nuuhkaissut tietää, työllä on salakavala, riippuvuutta aiheuttava vaikutus. Aluksi kaikki on alkanut kokeiluna, ikään kuin ohimenevänä leikkinä, viihteenomaisena taipumuksena perehtyä erilaisten asiakirjojen, työtapojen ja sääntöjen viidakkoon ja siitä on luisuttu kaltevalle pinnalle ja alamäki on ollut raju. Vuosikymmenien kuluttua loppukäyttäjä on työlleen täysin omistautunut, sitoutunut puurtaja; muulimainen ihmisraunio, joka vastaa yöllä ja päivällä puhelimella, sähköpostilla ja pään sisäisinä ääninä tulviviin vaatimuksiin tilastoida, raportoida, innovoida ja strategisesti suunnitella ja korjata sellaista mikä -vaikka ei olekaan rikki -tarvitsee korjausta mitä pikimmin ja mistä toimenpiteistä on toimitettava ajantasainen tapahtumaportfolio kuuden tunnin välein asianomaisille tahoille kolmena kappaleena.

Tämä pätee erityisesti suuriin, institutionaalisiin työpaikkoihin kuten valtion ja kunnan virastot, laitokset, kirjastomonumentit, museot tai sairaalat. Kukapa koskaan saisi kylläkseen vaikkapa sairaalan ummmehtuneen kitkerästä, hiukan hiostavasta ja tymäköiden desinfiontiaineiden terävöittämästä ilmasta? Ilmanalasta, joka tuo mieleen kadotetun nuoruuden lämpimät, tarunhohtoiset päivät, kuukaudet ja vuosikymmenet, kun lämmitettiin haloilla autoklaavia ja tiskattiin korvalamppuja yöaikaan kylpyhuoneen lavuaarissa? Leikattiin umpilisäkkeitä säilykepurkin avaajilla ja välillä syötiin kääröstä sipulimakkaraa kulautellen villasukkaan kiedotusta pullosta kylmää maitoa päälle?

Tuo oli ennen välinehuoltajien ilmaantumista. Noina aikoina, kun muiden muassa herra K. tuli taloon, kaikki olivat nuoria, kauniita ja nauravaisia. Pitkät kiharaiset hiukset liehuivat olkapäille, nilkkoihin ulottuva nahkatakki lisäsi katu-uskottavuutta ja suuret, pyöreät silmälasit täydensivät kokonaisuuden. Ihmekö että työssä viihdyttiin ja tuosta rakkaudesta yhdessä laulettiin. Hiio hei, ain laulain työtäs tee! Siitä kaikki alkoi ja lukemattomien palavereiden, johtoryhmäkokousten, organisaatiomuutosten ja johtajavaihdosten jälkeen talossa ollaan edelleen kumaraisina, harmaantuneina ja hiuksetkin on elämä kerinyt. Mutta edelleen ollaan samassa veneessä, kaveria ei jätetä ja kuri on herrojen vittuilua.

Ilmastoinnin puutteellisuus on elinehto kaikelle julkiselle rakentamiselle. Kun fyysisesti raskaita töitä ei enää juuri ole, aiempaa hengenahdistusta ja rauhasten eritystä työn rasituksen merkkinä koetaan nykyisin koneellisen ilmanvaihdon automaattisesti aiheuttaman tuskanhien muodossa. Terveellä ihmisellä, saati sitten työhullulla herahtaa kylmä hiki kainaloihin ja lyö rillit huuruun, kun hän iskeytyy sisälle taloon.

Tällaisessa työpaikassa leijailee kaikkien edellä mainittujen elementtien huumaava kombinaatio: epätoivon, toivon, puhdistusaineen, köyhyyden, märkien vaatteiden, pölyn ja keskinäisen, jankuttavan kiusaamisen raskas löyhkä. Kun sitä siemaisee keuhkot täyteen, tuntee olevansa pieni, mutta elintärkeä, tarpeellinen ja hyödyllinen ratas koneistossa, jonka tavoitteena on muun puuhailun ohella säästää ja tuottaa ylemmille tahoille raportteja kaikista niistä tuhansista pienistä toimenpiteistä, joilla tuohon kultaiseen tavoitteeseen lakkaamatta, vuosikymmenestä toiseen uurastaen sinnikkäästi, joskin turhaan pyritään.

Kun suuret sodanjälkeiset ikäluokat sitten häädettiin saneeraukseen ja ikäheikkouteen perustuen eläkkeelle, alkoi lisääntyvästi ilmetä, että nuo haamumaiset oliot, jotka oli hyväntahtoisesti ohjattu pois tuottavasta työstä ja joilta työpaikan avaimet oli takavarikoitu visusti, olivat ryhtyneet yöaikana tiirikoimaan itsensä takaisin työmaalle. He lukivat sähköpostejaan ja vastasivat erilaisiin kyselyihin tottumuksen voimasta. Tarkkaavaiset siivoustyönohjaajat joukkoineen löysivät aamuisin eläkeläisten makauksia perimmäistä komeroista, huoltotunneleiden päätyjen koteloinneista ja olivatpa röyhkeimmät eläkeläiset pitäneet yöllisiä palavereitaan entisissä, jo muille luovutetuissa työhuoneissaan kuin työtätekevät ainakin. Heidän eväspakettiensa kääreitä löytyi naapurikorttelin jäteastioista ja heidän kengänsuojuksiensa maastopiilo löydettiin satunnaisessa ratsiassa kaupunginpuiston kukkapenkistä.

Talon johto, joka alkuun oli vähätellyt ongelman laajuutta, katsonut sitä suorastaan sormiensa läpi ja jopa tukenut sitä myöntämällä eläköityneille virkamiehille lupia käyttää työtiloja muka tieteellisen työn jatkamista varten havahtuivat, kun nuoret, työpaikalla laillisesti oleskelevat työntekijät alkoivat kapinoida, osoittaa mieltään ja kannella iltalehdille. Useita kuukausia työskennelleen kriisityöryhmän johtopäätös oli selvä. Tälle menolle oli saatava loppu. Perustettiin erityinen eläkeläisten metsästäjän toimi, johon pyrittiin saamaan tukea EU-varoista.

Eläkeläisten metsästäjä, luontaisesta pahantuulisuudesta ja unettomuudesta kärsivä nuorehko nainen raskaasti aseistettuine apuvoimineen saikin tuloksia aikaan ennennäkemättömän nopeasti. Kaupunkien läpi alkoi vyöryä öiseen aikaan pimennettyjä rekkakolonnia, joiden päämäärästä ei kukaan osannut sanoa mitään varmaa. Säikähtänein, seisahtunein silmin ja vaiti ollen kansalaiset seurasivat kuljetuksia, joiden tarkoituksena oli saada aikaan lopullinen ratkaisu. Ansiosidonnaisella päivärahalla tai työmarkkinatuella olevat eivät olleet vaaravyöhykkeessä, eivät myöskään nuoret toimeentulotuen nauttijat. Näiden piiristä kohosi välillä vaimea eläköönhuuto, kun viimeinen raskaasti kuormattu kuljetus jätti kaupungin. 

Mutta mihin tuo matka vei?Joidenkin lehtitietojen mukaan eläkeläisiä vietiin rajan taakse perustettuihin hoivakoteihin, joidenkin huhujen mukaan jossain pohjoisessa oli erityinen osuuskunta työhakuisille eläkeläisille. Ristiriitaiset twitter-viestit kertoivat osan eläkeläisistä karanneen ja perustaneen oman vapaakaupungin jonnekin Joensuun taakse.

Tarinan mukaan herra K. on sen kaupungin johtaja.

Myötähäpeästä

 

 Facepalmia käytetään verkkokeskusteluissa ja kuva-aiheissa kuvaamaan toisen puolesta tapahtuvaa pettymyksen, häpeän, myötähäpeän, halveksunnan tai epätoivon tunnetta. Tähän liittymätön, mutta samantapainen on myös oivallusta kuvaava norjalainen otsaanlyöntitauti eli kappas vaan-syndrooma. 

Joitain senkaltaisia tunnelmia tulee, kun miettii Jörn Donnerin yritystä omaksikuvaksi tai jonkun toisen; kuka sen niin tarkasti tietää. Kustantaja on syyllistynyt siihen, mitä sijoittajat nimittävät analyytikkojen ongelmaksi eli toimimaan historiallisten faktojen pohjalta. Tämän oppineisuutta huokuvan kommentin jatkoa seuraa, kun OK on lukenut kirjan Mammutti.

Outous ja lumo ovat hulluuden ydintä. Sudeettisavolaisena, puoliväkisin Lapinmaahan tuotuna, mutta tänne Pohjoiseen vain jotenkin kaksois-, kolmois tai monisidoksella niputeltuna on OK molemmat kokenut. 

Jo mielikuvatasoinen vapautumisen illuusio syntyy siitä, että on olemassa vaihtoehtoja nykyiselle työlle. Paineisina aikoina lohduttaa, että halutessaan voi vaihtaa johonkin muuhun. Pitkäaikainen sitoutuminen julkisen sektorin epäkiitollisiin töihin sisälsi ja sisältää hyviäkin puolia. 

OK olisi aikaa sitten jättäytynyt yksityislääkäriksi, mutta vuosikymmenien yhteistyö oman tiimin kanssa teki lähdöstä vaikean. Kokemuksesta tiedämme, ettei yksinäisen karjapojan elämä privaatissa, mieron tiellä, vieraissa oloissa ole herkkua sekään. Niin omituista kuin se onkin, koetaan myös potilaat hyvin tärkeiksi yhteistyökumppaneiksi.

Reijo Holmström-vainaa sanoi kerran olevan vaiettu salaisuus, että potilailtaan lääkäri eniten oppii ja saa. Näin ajatellen Donner ansaitsee enemmän kunnioitusta kuin häpeänsekaista irvintää. 

Evakkoreessä helmikuun hangilla

Tervetuloa, olet tuttu tai muukalainen.

Sirontaa keulassa jatkuu täällä.